väkivaltainen kuolema, jossa yksi on ottanut ohjat omiin käsiin - surettaa, sen kuuluu surettaa ja suruun on täysi oikeus.
Eiköhän ole sinunkin aika antaa tunteiden tulla järkeilemisen sijaan.
Kehitysvammaisten elämä ja sotaveteraanin ja hänen vaimonsa elämä on toki voinut olla mahdollisimman tasapainoista tiettyyn pisteeseen saakka. Lopussa mureni kuitenkin tasapaino ja koko menneestä elämästä jäi huono maku. Ratkaisukeinoksi tuollaisesta toiminnasta ei ole - pelkurit pelkäävät tunteitaan, koska heillä itsellä on nuo samat tunteet. Sankaruus on tästä kaukana.
"Kurja loppuvaihe?", elämän lopun pitäisi olla myös elämän arvokkain vaihe, koska lähestymme sitä päämäärää, joka on jokaisen syntymän päämäärä - uskonnollisuudella ei ole tässä mitään sijaa.
Mitä tulee siten kuoleman jälkeisiin tuntemuksiin - ei siitä selviä älyllistämällä, jollet omaa sellaisia aisteja, joita muilla ei ole.
Tässä on aihetta moneen suruun - yksi on ajattelutapasi.
Sankari on se; joka tunnistaa ja tunnustaa oman identiteettinsä, ilman defenssikuormaa ja tunnustaa kuoleman, joka niittää nuoria ja vanhoja ja myös niitä, jotka elävät mielikuvissaan vielä "ikuista elämää" - säälittävää heikkoutta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti